Hannukaiset entisillä kotikulmillaan 1.- 4.5.2019
Voiko vappua viettää paremmin kuin matkaamalla suvun pitkäaikaisille kotikulmille? Jos Hannukaisten sukuseuran kotiseutumatkaajilta kysytään, vastaus on, että ei voi. Aiempina vuosina sukuseuramatkat tehtiin yleensä varhain keväällä, ennen kuin uusi kasvukausi oli päässyt alkuun. Välillä luovuttiin muutaman vuoden ajaksi sukuseuran omista matkoista ja varattiin paikkoja Hiitolan Pitäjäseuran matkoille, mutta nyt lähdettiin taas omalla porukalla, tosin tällä kertaa melko pienellä. Kaikille Karjalan matkailusta kiinnostuneille vapun aika ei ole paras mahdollinen. Mm. opetusalan henkilöstön on vaikea saada järjestettyä vapaata arkipäiviksi. Kivijalkamatkailulle ajankohta on kuitenkin mitä sopivin, sillä luonto on vasta heräämässä. Tällöin ei aluskasvillisuus haittaa kulkemista ja näkyväisyys on paras mahdollinen, kun puissa tai pensaissa ei ole lehtiä.
Sukuseuran ahkerimmat kotiseutumatkaajat ovat koko matkailuhistorian (vuodesta 1991 alkaen) ajan olleet Hiitolan Kilpolan sukuhaaraan kuuluneita. Sukuseuran ja suvun jäseniä osallistuu kyllä säännöllisesti myös Hiitolan Pitäjäseuran ja muiden pitäjäyhteisöjen järjestämille matkoille. Tällä kertaa kaikki olivat kuitenkin juuriltaan ”kilpolalaisia”, vaikka joukossa oli mm. lähihistorialtaan (ennen talvisotaa) Kaukolan Hannukaisten edustaja.
Sukuseuran ensimmäiset edustajat astuivat Keskimatkojen pikkubussiin Porissa 1.5. klo 01. Kankaanpään Niinisalon, Jämijärven, Nokian (Kolmenkulman ABC), Riihimäen (ABC) ja Vantaan kautta johtaneelta reitiltä poimittiin kaikkiaan 15 urhoollista matkaajaa, jotka laistoivat perinteisen vappuiloittelun. Viimeiset matkalaiset otettiin kyytiin Vantaan Jumbo-ostoskeskuksesta. Matka jatkui VT 7:n kautta Vaalimaalle, jossa ylitettiin valtakunnan raja. Tällä kertaa ei menomatkalla poikettu Viipurissa, vaan matkaa jatkettiin Äyräpäähän, missä pidettiin kahvitauko. Kahvit keitteli monelle ennestään tuttu kuljettajamme Jarmo, ”Japi”, Männistö. Anne Hannukainen laitteli muut tarjottavat. Äyräpäässä kertailtiin vähän sotahistoriaa, sillä paikkakunnan kirkon vaiheilla on otettu kiivaasti yhteen neuvostojoukkojen kanssa sekä talvi- että jatkosodassa. Myös paikkakunnan ja sen seurakunnan lyhyttä itsenäistä historiaa valotettiin hieman. Matkalaiset tutustuivat lisäksi hävitetyn hautausmaan muistomerkkiin, Suomen valtion pystyttämään kenttähautausmaan sekä kirkon muistomerkkeihin. Suuria uhrauksia on tässä ympäristössä tehty isänmaan itsenäisyyden puolustamiseksi.
Äyräpään hautausmaan muistomerkillä vasemmalta lukien Anneli Hietaluoma, Heikki Hietaluoma, Teuvo Kuusimäki, Riitta Kuusimäki, Jari Vaara ja Marjatta Vaara
Kahvitauon jälkeen matkaa jatkettiin Sakkolan Kiviniemen kautta Käkisalmeen, missä oli majoitus hotelli Kexholmissa. Vaikka yö oli matkustettu, oli seurueen jäsenillä vielä virtaa niin paljon, että lähdettiin kävellen Käkisalmen hautausmaalle, jossa tiedettiin erään suvun jäsenen hautakiven olevan tallella. Ensin käytiin kuitenkin tutustumassa sankarivainajien muistomerkkiin, minkä jälkeen askeleet suunnattiin kohti Aarre Ovaskan hautapaikkaa tai ainakin hautakiveä. Aarre Ovaskan juuret olivat äidin puolelta Hiitolan Kilpolansaaressa ja hän oli matkaseurueemme jäsenen Tapio Hannukaisen pikkuserkku. Hautausmaalta palatessa tutustuttiin ulkoapäin Käkisalmen luterilaiseen kirkkoon, sillä sisälle ei ollut mahdollista päästä. Paluumatkalla poikettiin myös keskuspuiston Leninin aukiolla vapputorilla, missä markkinameininki oli hyvin samankaltaista kuin Suomessa.
Torstaina 2.6. lähdettiin ”kirkkokierrokselle”. Aluksi matka suuntautui kohti Räisälää, menomatkalla poikettiin Myllypellon asemalla. Myllypellossa on ennen sotia asunut sukuun kuuluvia perheitä, jotka ovat evakkoudessaan asettuneet Heinolan ympäristöön. Samalla muisteltiin Myllypellosta lähtenyttä evakkojunaa, joka koki traagisen pommituksen Elisenvaaran asemalla 20.6.1944. Kuolonuhrien tarkkaa määrää ei ole saatu eikä enää saadakaan tarkoin selville, mutta viimeisten laskelmien mukaan uhreja oli lähes 200, joista valtaosa oli naisia ja lapsia. Turma on pahin 1939 – 1945 sodissamme siviileihin kohdistunut väkivallanteko.
Myllypellon ohella myös muualla Räisälässä asui ennen talvisotaa juuriltaan hiitolaisia Hannukaisia, mm. v. 1916 Kilpolasta Tekemälahdelle muuttaneita ja heidän jälkeläisiään. Paikkakunnalla tutustuttiin Josef Stenbäckin suunnittelemaan ja v. 1912 valmistuneeseen kivikirkkoon, joka on nykyisin Venäjän kulttuuriministeriön hallinnassa ja palvelee lähinnä nuorisotilana. Kirkkoa ja sen nykyistä toimintaa esitteli sen johtaja. Kirkon lähellä sijainnut hautausmaa on kokonaan tuhoutunut. Aivan viime vuosina on löytynyt pari hautakiveä, jotka on sijoitettu entisen hautausmaan reunalle pystytetyn info-taulun viereen. Entisen hautausmaan reunalle on pystytetty myös Räisälän sankarivainajien muistomerkki, jonka nimitaulussa on yksi Hannukainen-niminen sankarivainaja.
Räisälän sankarivainajien nimiluettelo kiinnosti matkalaisia.
Räisälän komea, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko on ulkonaisesti hyvässä kunnossa. Rakennus palvelee nykyisin kuitenkin lähinnä nuorisotilana.
Räisälästä matkaa jatkettiin kohti Kaukolaa, joka on Räisälän ohella Hannukaisten ”levinneisyysaluetta”. Pitkään mietittiin, uskalletaanko lähteä suoraan Unnunkosken-Tekemälahden kautta vai pitääkö ajaa Käkisalmen kautta. Kuljettajan edellisiltana saaman infon perusteella päätettiin valita ensiksi mainittu vaihtoehto. Valitettavasti Kaukolan evlut seurakunnan kirkkoherra Viktor Ruzinsky oli vierailumme aikana matkalla Virossa, emmekä päässet tapaamaan häntä. Kirkkoherra oli kuitenkin järjestänyt oppaaksi meille monelle tutun miehen, parkanolaisen Matti Paavilaisen. Hän tuntee Kaukolan ja Kaukolan kirkon historian erinomaisen hyvin. Matti on viettänyt Kaukolassa aikaa lukemattomia päiviä ja tehnyt mm. satoja pihapiirroksia Kaukolan suomalaisaikaisista taloista. Hän on myös sukututkija ja tuntee paikalliset suvut.
Matti Paavilainen esitteli Kaukolan kirkkoa sanoin ja kuvin.
Kaukolan kirkko on harvinainen poikkeus entisten suomalaisten evlut kirkkojen joukossa. Kirkko on kunnostettu alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Paikkakunnalla toimii Inkerin kirkon alainen evlut seurakunta ja sillä on oma kirkkoherra. Kaukolan seurakuntaa ja sen toimintaa ovat avustaneet/avustavat mm. Ylöjärven seurakunta ja muut Tampereen ympäristön seurakunnat, joiden alueelle on sijoitettu Kaukolasta evakuoituja henkilöitä. Viime vuosien kuluessa on voitu todeta, miten paljon voidaan saada aikaan tavoitteellisella yhteistoiminnalla, verkostoitumisella ja hyvien yhteistyökumppaneiden tuella. Kirkkosalin seinälle ripustetuista kuvista selviää kirkon kunnostusprojektin vaiheet ja rakennuksen ilmiasun kehitys viimeisten vajaan 30 vuoden kuluessa. Pahimmillaan karjasuojana toiminut rakennus on jälleen aktiivisessa kirkkokäytössä. Kirkon takapihalle on jokin aika sitten rakennettu pieni pappilaksi kutsuttu rakennus, jossa seurakunta tarjosi meille matkalaisille kirkkokahvit ja, jossa Matti Paavilainen aloitti kirkon esittelyn. Kahvin jälkeen siirryttiin kirkkoon ja tutustuttiin sen tiloihin aina kellotornia myöten. Tornista avautuivat laajat näkymät kirkon ympäristöön. Esittelyiden ja omakohtaisten havaintojen perusteella voitiin todeta, että Kaukolassa evlut kirkon asiat ovat harvinaisen hyvässä tilassa.
Kaukolan kirkon sali on kunnostettu muutama vuosi sitten. Luonnonvalo ei vielä pääse sisään, sillä ikkuna-aukot on peitetty teräslevyillä.
Kaukolan kirkko ”pappilan” puolelta nähtynä
Kaukolasta matkaa jatkettiin Kaarlahden ja Hiitolan Sirsjärven kautta Hiitolan hautausmaalle. Hiitolassa ei ole enää kirkkoa pystyssä, vaan sen kerrotaan syttyneen ”hitsauskipinästä” palamaan ja tuhoutuneen v. 1968. Kirkon paikka on kuitenkin raivattu sitä peittäneen ryteikön alta. Kirkon pohjalta on poistettu kannot ja aluskasvillisuus, pohjalle on levitetty muovikalvo ja sen päälle kerros kivituhkaa. Kirkon pohjan ristikuvio on hyvin havaittavissa. Pohjan keskiristin kohdalle on syksyllä 2017 pystytetty info-taulu, joka kertoo lyhyesti sekä suomeksi että venäjäksi paikalla vuosisatojen ajan sijainneiden kolmen kirkon historian. Hiitolan Pitäjäseura ja Hiitola-Säätiö vaalivat hiitolaista perinnettä ja pitävät yllä alueelle pystytettyjä muistomerkkejä. Uuttakin on vielä luvassa, sillä v. 2020 on tarkoitus pystyttää vanhalle muistomerkkialueelle, kellotapulin jalustalle, viime sotien sankarivainajien nimitaulut. Sukuseuran edustajat sytyttivät muistokynttilät Hiitolan kirkon ja hautausmaan alueen muistomerkille ja alkuperäiseltä paikaltaan irrotetun Kilpolan Hannukaisten hautakiven äärelle.
Muistokynttilää Hiitolan kirkon ja hautausmaan muistomerkillä ovat sytyttämässä sukuseuran kunniapuheenjohtaja Oiva Hannukainen (oikealla) ja nykyinen puheenjohtaja Raimo Hannukainen. Kuva Heikki Hietaluoma.
Perjantaina 3.5. oli alun perin tarkoitus mennä moottoriveneellä Pukinniemestä Kilpolan saareen ja viettää koko päivä siellä. Koko torstaipäivän mukanamme ollut opas ja tulkki Natalia Gundyreva varoitti kuitenkin, että perjantaiksi on ennustettu kovaa tuulta ja mahdollisesti lumisadetta. Tällöin ei matkasuunnitelmaa vielä muutettu. Torstai-illan kuluessa ilmeni kuitenkin, että Natalian varoitus huonosta säästä oli toteutumassa. Perjantaiaamuna oli todettava, että on riskialtista lähteä veneilemään Laatokalle, sillä tuuli oli yltynyt ja jo aamulla satoi räntää ja osin lunta. Päätimme peruuttaa Kilpolassa käynnin. Nataliaa pyydettiin peruuttamaan varattu venekuljetus. Päivä päätettiin käyttää kiertoajeluun Hiitolassa ja Kurkijoella. Näin ei tarvinnut koko päivää olla räntä- ja lumisateessa, vaan saatoimme käyttää bussia sateensuojana. Päivän kuluessa kävimme mm. Asilankoskella. Eipä ollut aikaisemmin tullut otettua valokuvia koskesta lumisateella. Keskustaan ja Raivattalaan tutustuessamme kiipesimme myös Linnavuorelle. Lumisade teki kiipeämisen ja alastulon tavanomaista hankalammaksi, koko ajan piti varoa liukastumista jyrkillä rinteillä. Näkyväisyys oli lumisateen vuoksi rajallinen, mutta saatiinpa uudenlaisia kuvia Linnavuoresta ja sen ympäristöstä. Keto-orvokit yrittivät sinnitellä kukkivina lumen keskellä ja taisivat onnistuakin uhmaamaan takatalvea. Kurkijoki oli päivän kaukaisin kohde ja sielläkin käytiin vain kirkonmäellä ja sen lähiympäristössä. Kaupoissa tietysti poikettiin useammankin kerran, vaikka mitään erityistä tarvetta ei ollut. Täytyyhän sitä jollakin tavalla jättää muutama rupla paikalliseen liike-elämäänkin. Muutamat matkalaiset tekivät myös monipuolisia löytöjä tai ainakin heräteostoksia. Kukaan ei tuntunut olevan pahoillaan matkaohjelman muutoksesta. Tärkeintä oli lopultakin yhdessä oleminen ja yhteisen ajan viettäminen. Kotimaassa tavataan sukulaisia harvoin ja silloinkin usein pikaisesti. Yhteisellä matkalla voidaan viettää aikaa yhdessä ja tutustua sukulaisiin pidemmän kaavan mukaan.
Takatalvinen näkymä Linnavuorelta Raivattalanlammen suuntaan. Yksityiskohdat, mm. Eeva Kilven synnyinkoti jäävät hämärän peittoon.
Linnavuoren huipulla tuulista ja lumisateista säätä uhmaavat Jari Vaara (vas) sekä Heikki ja Anneli Hietaluoma.
Matkalaiset ovat ryhmittyneet perinteiseen yhteiskuvaan. Eturivissä ovat vasemmalta lukien Marjatta Vaara, Anne Hannukainen, Eeva Österberg, Riitta Kuusimäki, Anneli Hietaluoma, Heikki Hietaluoma, Raimo Hannukainen ja Jari Vaara. Toisessa rivissä ovat vasemmalta lukien Bertel Österberg (tabletti käsissä), Tapio Hannukainen (Marjatan taakse piiloutuneena), Oiva Hannukainen, Arto Hannukainen ja Mikko Hanhilammi. Takimmaisina ovat Teuvo Kuusimäki (vas) ja Esko Hannukainen. Kuva Jari Vaara (aikalaukaisulla).
Perjantai-iltana saunottiin ja oltiin vielä hotellin ravintolassa koolla ennen lauantain kotimatkaa. Vieläkin löytyi maailmasta parannettavaa eikä valmista tainnut tulla vieläkään, mutta tunne yhteenkuuluvuudesta taas hieman syveni. Hyvillä mielin lähdettiin nukkumaan viimeistä yötä ennen kotimatkalle lähtöä. Lauantaiaamuna lähdettiin sitten hyvissä ajoin kotimatkalle. Pisin tauko pidettiin Viipurissa, joka oli ohitettu menomatkalla. Kassit täyttyivät tutuista artikkeleista, mm. monenlaisista pellavatuotteista lehmäkarkkeja ja luutia unohtamatta. Luutia ei tosin ängetty kasseihin. Viimeiset kahvit Venäjän puolella käytiin nauttimassa tietysti Pyöreässä Tornissa. Suomen puolella matkareitti oli käänteinen menomatkaan verrattuna, ensimmäisenä poistuvat kyydistä pääkaupunkiseudulla asuvat Anneli ja Heikki Hietaluoma ja viimeisinä jatkoivat Poriin saakka Oiva ja Tapio Hannukainen.
Hyvähenkistä matkaseuruetta kiittäen
Raimo Hannukainen, sukuseuran puheenjohtaja
———————————————————————————————————————–
Ei kesää ilman Hiitolan/Karjalan matkaa – tai useampaa
Hannukaisten sukuseuran vuoden 2017 kotiseutumatka tehtiin Hiitolan Pitäjäseuran matkan yhteydessä 29.6. – 2.7.2017. Matkalle osallistui kahdeksan sukuseuran jäsentä, mutta Hannukaisten sukuun kuuluvia oli useampiakin matkassa. Ilahduttavaa oli, että mukana oli myös Lipolan/Kopsalan sukuhaaraan kuuluvia sukulaisia ja vieläpä nuoria. Kiitos Päivi Setälälle siitä, että toi jälkipolvensa mukanaan. Nuoria tarvitaan jatkamaan perinnettä. Kun sukulaisuuksia ryhdytään tarkemmin tutkimaan, melkein kaikki matkalaiset olivat sukua toisilleen, tietoisina tai tietämättöminä sukulaisuudestaan. Tämäkin olisi jo vähintään yhden jutun aihe. Palaamme tähän teeman ehkä vielä myöhemmin.
Hiitola kutsuu omiaan kuin muuttolintuja vuosittain tai useamman kerran vuodessa. Muuttolintuja on monenlaisia, niin myös vanhalle kotiseudulle palaajia ja paluuaikoja. Osa on liikkeellä heti lumien sulaessa, osa odottaa kesään asti, mutta tulo toteutuu sillä varmuudella, kuin tulevaisuudesta voi varma olla. Varhainen kevät on yleensä parasta aikaa olla liikkeellä. Kun luonto vasta heräilee talviunestaan, on maastossa helpompi kulkea ja näkyvyys pusikoituneissa entisissä kotimaisemissa on parempi, sillä puiden lehdet ja muu kasvusto eivät vielä haittaa näkyvyyttä. Entisten omien tai esivanhempien kotien kivijalat, nurkka- ja porraskivet tai savupiipun ja leivinuunin paikan osoittavat tiilikasat on helpompi löytää, kun luonto on vielä unessa tai vasta valmistautumassa uuteen kevääseen. Tämä kannattaa muistaa matkasuunnitelmia tehtäessä, varsinkin jos entiset kotipaikat ovat etäällä liikennekelpoisista teistä tai kotiseutumatkaajat ovat ehtineet kypsään ikään eikä polvennostojuoksu risukossa ei enää onnistu kuten joskus ennen.
Yksi muuttolintuparvi oli valinnut Hiitolaan tuloajakseen kesä- heinäkuun vaihteen kuluvana kesänä. Matkalaiset olivat sen verran tervejalkaisia, että maastossa liikkuminen onnistui, vaikka jo lähestyttiinkin kasvukauden huippuaikaa, jolloin liikkuminen tiestön ulkopuolella on hankalinta. Tämä koski ainakin sitä osaa matkaseurueesta, joka suuntasi kotipaikkakäyntipäivänä kulkunsa Hiitolan Kilpolan saaren Tounaan ja Kilpolan kyliin.
Palataan kuitenkin hieman takaisin päin. Kyseessä oli Hiitolan Pitäjäseuran järjestämä kotiseutumatka, joka alkoi Porista heti kesäkuun 29. päivän ensimmäisen tunnin täyttyessä. Matkalle lähti runsaat 30 henkilöä. Ensimmäisenä tavoitteena oli olla ajoissa Viipurissa ja ehtiä sieltä aamupäivällä Hiitolaan lähtevään junaan. Hyvin ehdittiin ja vähän piti odotellakin, aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä tarinavarastossa oli vielä runsaasti kerrottavaa. Kun päästiin nousemaan matkustajavaunuun, todettiin, että monet matkalaiset olivat ensi kertaa venäläisessä junassa. Kyseessä oli paikallisjuna, joka pysähtyi lyhyin välein ottamaan tai jättämään matkustajia. Suuri osa asemista oli matkalaisille vieraita, mutta mm. Sairalan asema entisessä Kirvussa oli tuttu aikaisemmilta linja-automatkoilta. Kun lähestyttiin Hiitolan rajaa, ohitettiin nimeltä tuttu Ojajärven asema, joka sijaitsi Kaukolan pitäjän puolella.
Kuva 1: Ojajärven (entinen) asema liikkuvan junan ikkunasta kuvattuna kesällä 2017
Monet matkalaisista olisivat mielellään nousseet hetkeksi junasta entisellä Pukinniemen pysäkillä, joka oli ennen ensimmäinen rautatieliikennepaikka Viipurin suunnasta Hiitolaan tultaessa. Junat eivät kuitenkaan enää pysähdy tällä pysäkillä tai seisakkeella. Alueelle pääsy on muutenkin hankalaa, sillä sinne pääsy vaatii Venäjän rajaviranomaisten luvan, mitä on nykyisin vaikea saada. Pysäkin ympäristössä ja lähialueella oli ennen talvisotaa ja myös jatkosodan aikana melko paljon asukkaita. Varsinainen pysäkin alue oli vanhaa Pukinniemen kylän ja hovin saloaluetta, joka rajoittui koillisessa lyhyeltä matkalta Hiitolankylään, mutta muuten sivustoiltaan muiden kylien saloalueisiin.
Hiitolaan saavuttaessa tehtiin perinteinen kunniakäynti kirkon ja hautausmaan sekä sankarivainajien muistomerkeille. Tällä kertaa kukat laskettiin ensin sankarivainajien muistomerkille. Kukkien laskijoina toimivat matkalaisten ”nestorit”, Hiitolassa syntyneet Pauli Salmelainen ja Oiva Hannukainen. Myös Paulin äiti on omaa sukua Hannukainen (Katriina Juhontytär Hannukainen). Muistomerkin todettiin myös vaurioituneen, sillä sen ”julkisivun” puolelta oli irronnut laastilla kiinnitetty erillinen osa. Irronnutta osaa ei löydetty muistomerkin juurelta, ehkä joku oli ottanut sen talteen. Ilkivallasta ja em. osan väkisin irrottamisesta ei näyttänyt olevan kyse, vaan aika oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Korjaustoimenpiteitä on edessä, mutta nyt niihin ei ollut mahdollisuutta. Vauriota harmitellen siirryimme kellotapulin perustuksen päällä olevalle kirkon ja hautausmaan muistomerkille, jossa kukkatervehdyksen laskivat seurueen nuoremmat jäsenet ja ensimatkalla olleet. Tämäkin muistomerkki tai oikeastaan varsinaista muistomerkkiä ympäröivä teräsketju kannattimineen oli vaurioitunut aikaisemmin keväällä. Paikalliset asukkaat olivat kaataneet hautapaikkoja varjostaneen puun muistomerkin päälle, jolloin yhdestä ketjunkannattimesta oli irronnut osa ja samalla ketju oli irronnut kannattimestaan. Myös useampi kannatin oli irronnut osittain pohjavalusta. Ketju oli saatu edellisellä kotiseutumatkalla kiinnitettyä uudelleen, mutta kannattimien uudelleen kiinnitys alustaansa jäi odottamaan tulevan kevään korjaustoimenpiteitä. Kevään 2018 kunnostusmatkalla on ollut muutenkin tarkoitus tehdä muistomerkin kannelle osittainen peruskunnostus. Vauriokorjaus täytyy nyt yhdistää suunnitelman mukaiseen kunnostustyöhön.
Kuva 2: Kukkatervehdys menneiden sukupolvien kunniaksi on laskettu ja vuorossa on suvivirsi, muu seurue portaiden juurella yhtyy virteen
Kunniakäynnin jälkeen matka jatkui majoituspaikkaan Käkisalmeen, jossa illalla vielä tarkennettiin seuraavan päivän kotipaikkakäyntien suunnitelmat. Varmistettiin aikataulut ja kuljetusten toteutuminen, tarkennettiin kotipaikoille pääsyyn liittyviä yksityiskohtia ja annettiin tarvittavia yleisohjeita mm. mahdollisia ongelmatilanteita varten. Seuraavana aamuna sitten lähdettiin kohti Hiitolaa, jossa jakaannuttiin eri kyliin tai kohteisiin matkaaviin pienryhmiin. Lähtijöitä oli mm. Kuoksjärvelle, Mustolaan, Kosenmuonin ja Tausjärven alueelle, Lipolaan, Raivattalaan sekä Tounaan ja Kilpolan kyliin. Osalle oli varattuna paikalliset ”taksit” sovittuihin paikkoihin, osa jatkoi bussilla ja jalkautui sovitussa paikassa jatkaen matkaa jalan omiin kohteisiinsa.
Päivi Setälä suuntasi yhdessä tyttärensä Elina Mattilan ja poikansa Martin kanssa askeleet kohti Lipolaa, missä on sijainnut hänen isoisänsä Oskar Hannukaisen perheen kotitalo. Myös muita sukulaisia on asunut lähiympäristössä. Päivi kertoi, että täyttä varmuutta tarkan asuinpaikan löytymisestä ei ole, mutta kaukana oikeasta osoitteesta ei oltu. Lopullisen varmuuden saaminen jäi vielä tulevien kotiseutumatkojen tutkimustehtäväksi. Mummolan paikan etsimisen ohella kolmikko tutustui entiseen Pukinniemen kartanoon ja sitä ympäröineeseen Pukinniemen kylään sekä Asilan kylään ja koskeen.
Kirjoittaja ja seitsemän muuta seurueen jäsentä lähti kahdella maastoautolla kohti Kilpolan saarta. Tiedossa oli, että perille ei päästä autolla, mutta jalkautumispaikka oli vielä arvailujen varassa. Yllättäen autoilla päästiin aina Tounaan kylän tienhaaraan saakka, josta lähdettiin jalan kohti entistä Tounaan kylää. Suuri osa kylän taloista on ollut Tontteja tai Jakosia. Kun karjalaisissa suvuissa etunimetkin periytyivät aina uusille sukupolville, oli tässäkin kylässä useita samannimisiä asukkaita, joille oli annettu erilaisia lisänimiä heidän erottamiseksi toisistaan. Tiedossa on ollut, että kylässä toimii nykyisin ainakin yksi pieni karjatila. Yllättävää oli kuitenkin, että siellä oli useampiakin uudisrakennuksia, lähinnä vapaa-ajan asuntoja. Tutustuimme ensisijaisesti kahden seurueen jäsenen (Mirja Saarivirta, Maila Rakkolainen) isän, Tauno Tontin synnyinkodin (”Sepän Tontti”) paikkaan. Päärakennus on sijainnut Ison Tounaanlammen (Suurlammen) itäpuolella kauniilla etelärinteellä, josta avautui kaunis näkymä lammelle ja edelleen avoimille, mutta nykyisin viljelemättömille peltoaukeille.
Kuva 3: Tonttien ”tontilla”, entisen päärakennuksen paikalla oikealta lukien Maila Rakkolainen o.s. Tontti, Mirja Saarivirta o.s. Tontti, Anne Hannukainen, Eeva Österberg, Oiva Hannukainen, Kari Jakonen ja Bertel Österberg. Kameran takana Raimo Hannukainen
Lähellä tätä Tonttia oli aikanaan sijainnut yksi Jakosista, josta seurueemme jäsenen Kari Jakosen isoisä oli aikanaan muuttanut Kaukolan Koverilan kylään, jossa Kari vieraili toisena matkapäivänä yksinään. Tontin paikalla tietysti kerrattiin sen entisten asukkaiden elämänvaiheita, otettiin valokuvia ja luotiin mielikuvia siitä, miltä kylä näyttäisi, jos se olisi säilynyt entisillä omistajillaan ja heidän jälkipolvillaan. Maisema olisi varmasti huolitellumman näköistä, hyvin hoidettua perinnemaisemaa.
Kuva 4: Näkymä ”Sepän Tontista” Ison Tounaanlammen yli lounaaseen, kuvan keskellä lammen takana on venäläinen vapaa-ajan asunto.
Tounaa piti kuitenkin jättää ja jatkaa matkaa kohti Kilpolaa, jossa ennen entisen koulun paikkaa poikettiin ”Tontin tyttärien” äidin Sirkka Eerikäisen synnyinkodin paikalla. Täällä toistuivat samat rutiinit kuin edellisessäkin kohteessa. Jatkoimme matkaa Kilpolan koulun paikalle. Koulun kivijalalla istuen nautimme retkieväät. Koulu oli neuvostoaikana siirretty saaresta mantereen puolelle Laurolan (nyk. Tiurula) kylään, jossa se tuhoutui tulipalossa pari vuotta sitten. Tästä matkaa jatkettiin kohti Kilpolansalmea. Täällä oli kohteena Lauri ja Sylvi (o.s. Tontti) Pöystin entinen kotitila. Osa seurueesta kävi tällä välin entisen ”Tiikin sillan” paikalla. Sillan kautta kuljettiin ennen Kilpolansalmen eteläpuolelle, joka oli osa Kilpolan kylää. Pöystin talolta noin kilometri kaakkoon sijaitsevat Kilpolan Hannukaisten entiset, n. 250-vuotiset asuinpaikat. Siellä ovat myös kirjoittajan äidin puoleiset sukujuuret. Myös em. Lauri Pöystin äiti oli sieltä lähtöisin. Näissä maisemissa on käyty monet monituiset kerrat, mutta sinne pitää tulla aina uudelleen. Näin siitä huolimatta, että omia asumiskokemuksia sieltä ei ole. Menneiden sukupolvien perintö ei velvoita, mutta on synnyttänyt kiintymyksen ja kiinnostuksen sukua kohtaan, tunteen, jota ei voi sanoin selittää. Nykyisillä kotiseuduilla monet tutut henkilöt ihmettelevät tätä Karjalan kaipuuta ja siellä käyntien runsautta. Ihmettelijät eivät kuitenkaan huomaa, että he eivät ole itse kokeneet pakollista siirtymistä uusille asuinalueille. He ovat voineet asua jatkuvasti sukunsa perinteisillä, ehkä vuosisataisillakin asuinseuduilla. Vaihdettuaan vapaaehtoisesti asuinpaikkaa he usein kuitenkin viettävät loma- ja vapaa-aikojaan synnyinseuduillaan. Eikö tässä ole kysymys samasta asiasta, kotiseuturakkaudesta tai -kaipuusta?
Kotiseutupäivän illalla kokoonnuttiin perinteiseen istuntoon kertaamaan päivän kokemuksia ja tuntoja. Kaikki ryhmät saivat kertoa omia kokemuksiaan siitä, miten päivä oli onnistunut, mitä tunteita oli tunnettu jne. Kuultiin innostuneita tarinoita joko tutuilla tai ennestään tuntemattomilla paikoilla käynneiltä. Valtaosa kokemuksista oli myönteisiä. Kohteet olivat pääosin löytyneet. Innostuneimpia olivat ymmärrettävästi ne, jotka olivat ensi kertaa matkassa tai olivat löytäneet kohteen, asuinpaikan kivijalan, kaivon tai kellarin, jota oli aikaisemmin tuloksetta etsitty. Tämä kotipaikkakäyntien kertaustilaisuus on aina yksi näiden matkojen kohokohta. Siinä jaetaan kokemuksia, tunteita ja mielikuvia. Samalla saadaan myös käytännön opastusta ja ohjeita tulevia matkoja silmällä pitäen. Tilaisuudet ovat myös viitekehys hiitolaiselle ja karjalaiselle yhdessäololle, sillä matkassa ollaan usein sukulais- ja ystäväporukoissa. Yhteisessä illanvietossa voidaan yhteenkuuluvuutta syventää.
Toinen perilläolopäivä käytettiin lähialuematkailuun. Käytiin Kurkijoki-museolla ja Kurkijoen kirkonmäellä, jossa harmiteltiin epätietoisuutta paikan tulevaisuudesta. Arvuuteltiin, toteutuuko ortodoksikirkon rakentaminen entisen luterilaisen kirkon paikalle vai palautetaanko kirkon alue entiselleen.
Kuva 5: Kiertoajelun aikana tutustuttiin Kurkijoella mm. presidentti Relanderin synnyinkotiin.
Hiitolaan palattuamme kävimme Linnavuorella tarkastelemassa ympäröivää seutua. Kävimme katsomassa myös Asilan kosken kuohuja sillä aikaa, kun kuljettajamme Markus Keskinen keitti kahvit ja pitäjäseuran puuhakkaat naiset laittoivat retkieväät tarjolle. Iltapäivällä palasimme Käkisalmeen ja kävimme Vuohensalon hiekkarannalla, jossa oli mahdollisuus käydä uimassa Laatokassa. Muutamat meistä rohkenivat uimasille, vaikka ilma oli melko viileä ja ulapalta kävi rantaa kohti kohtalainen tuuli. Mutta eipä sitä joka päivä ole mahdollisuutta uida Laatokassa, tilaisuus piti käyttää hyväksi.
Kuva 6: Pääosa matkaseurueesta yhteiskuvassa Laatokan rannalla entisen Käkisalmen maalaiskunnan Vuohensalon kylässä
Illalla vietimme vielä yhteistä iltaa ja nautimme matkanjärjestäjän tarjoaman iltapalan. Seuraavana aamuna olikin sitten edessä kotimatka Viipurin pysähdyksineen ja rajanylitysrutiineineen. Ensimmäiset poistuivat bussista jo pian rajan ylityksen jälkeen ja Poriin tultaessa väkimäärä oli jo puolittunut. Matkan päättyessä todettiin taas kerran hyvähenkisen joukon olleen liikkeellä, tavattiin tuttuja ja ennestään toisilleen tuntemattomista tuli matkan aikana tuttuja. Halaukset erotessa kertoivat omaa kieltään matkan onnistumisesta ja matkalaisten keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta.
Matkalaisena mukana ollut
Raimo Hannukainen